ja aika peruskurssi-ilmoitusten ja uusien harrastajien. Näin Taekwondo-harrastajan/ohjaajan roolissa kuulee usein kysymyksen, miksi pitäisi valita juuri meidän lajimme, tai mikä siitä tekee paremman kuin muut?
Jossei ihan tyypillistä mainospuhetta asiasta pidä, on tämä oikeasti aika vaikea kysymys. Lajitarjontaa löytyy, eikä perusteleminen ole ihan helppoa.  Siksi ajattelinkin pohtia kysymystä omalta kannaltani, miksi minä aloitin aikanani lajin, mikä on saanut siihen palaamaan ja sen parissa pysymään ?

Näin jälkeenpäin ajateltuna, lajin valinta oli kuitenkin aika sattumaa. Laji oli sopivassa paikassa, sopivaan aikaan.
Pikkupoikana en ollut mikään kovin urheilullinen, enkä järin sosiaalinen, joten joukkueurheilulajit tippuivat aika äkkiä pois, vaikka niitä kokeilin. Siihen aikaan ei tunnettu "Nuori Suomi" - ajattelua, joten parhaat pelasivat ja muut istuivat penkillä, kunnes kyllästyivät ja tipahtivat "ringistä" pois. Jonkinlainen etäinen kipinä urheiluun kuitenkin säilyi.
Elettiin 80 - luvun alkua ja "ninja"-elokuvien suurta aikaa, kaikki halusivat oppia potkimaan kuten Chuck Norris. Aika moni harrasti siihen aikaan Karatea (tai ainakin väitti harrastavansa), joten se ei ollut sen takia itselleni vaihtoehto. Judossa ja Aikidossa ei tehty potkuja, joten ne eivät olleet oikeita "ninjalajeja" :) (tähän on pakko laittaa hymiö, koska  totuushan on vähän toisenlainen). Nyrkkeilyä tai painia ei edes harkittu, koska ne eivät olleet itämaisia.

Taekwondo oli tuolloin kotikylillä uutta (ihan koko suomessakin) ja mainostettu "täyskontakti" herätti ihailua 13 - 14 vuotiaassa. Sen lisäksi, ensin enoni ja sen jäkeen pikkuveljeni oli aloittanut lajin, joten oli oikeastaan luonnollista mennä mukaan seuraavalle peruskurssille, kun siellä oli jo ennestään tuttuja. Siinä oli oikeastaan ne tärkeimmät syyt, miksi lajin aloitin.

Seuraavat vuodet treenasin rankasti tähtäimessä kilpailut ja korkeammat vyöarvot. Olihan laji sentään saanut olympialaisten näytöslajin statuksen (Seoul -88).
Laji tarjosi myös sopivasti sosiaalista toimintaa ja uusia tuttavuuksia teini-ikäiselle. Jonkinlainen kilpailumenestys ja tavoitteiden saavuttaminen (lue uusien vöiden) kasvatti sopivasti myös itseluottamusta ja luultavasi myös jonkinasteista kunnioitusta muissakin, kuin lajin harrastajakavereissa (Ainakin suu auki katselivat, kun vetäisi takakauttaympärihyppykiertopotkun nyrkkeilysäkkiin).
Vastuunotto toisista ihmisistä tuli myös mukaan kuvioon, kun oma treenienvetovastuu lisääntyi.Tosin, kyllä rehellisyyden nimissä on myös todettava, että joskus tuntui siltä, että eivätkö nämä treenit koskaan lopu.

Uusia lajeja tuli myös kamppailulajikentällä, kickboxingia tuli kokeiltua. En kuitenkaan siihen samalla tavalla ihastunut, joten se tippui pois noin vuoden harrastuksen jälkeen. Se kuitenkin tarjosi uusia kamppailullisia näkökulmia ja avasi monella tavaa silmiä (joskus myös sulki niitä, heh).

Reilun kymmenen vuoden harrastuksen jälkeen seurasi muutto pois paikkakunnalta ja töihin meno. Sen hetkinen työni esti säännöllisen harrastamisen, joten Taekwondo sai jäädä. Kouluttajantyö tuntui kuitenkin aika helpolta ja luonnolliselta, kun oli tottunut esiintymään ja vetämään treenejä.
Kun työpaikka vaihtui ja harrastaminen olisi taas ollut mahdollista, olin jo tottunut toisenlaiseen menoon. Joitakin vuosia kului ja "massa" kasvoi, kunnes itse havahduin, että jotakin tarvisi alkaa tekemään.

Aika moinen kynnys oli aloittaa laji uudelleen 8-9 vuoden tauon jälkeen, mutta olen onnellinen, että niin tein. Loppujen lopuksi laji on sama ja sen parissa toimivat ihmiset samankaltaisia. Jälleen se on tarjonnut itselleni sopivasti kuntoilua ja uusia haasteita, uusien asioiden oppimista. Kilpaurheilumielessä harrastamisen tilalle ovat tulleet muut motiivit. Fyysinen kunto on jälleen parempi (voisi toki olla vielä parempikin, mutta perheellisen aika on rajallinen:) ja henkisesti se tarjoaa mukavaa vastapainoa ja varaventtiilin stressaavalle työlle.

Sieltähän noita, erilaisia syitä harrastaa tai olla harrastamatta...

Kunto tai fysiikka ei ole este, laji vaatii  harrastajaltaan pitkäjänteisyyttä, sisua, itsekuria, keskittymiskykyä yms*2, eikä taatusti sovi ihan jokaiselle. Takuuvarmasti laji myös antaa takaisinkin jotakin sille, joka sille tielle on lähtenyt.

- J

P.s. Kukaan ei muuten vieläkään potki kuten Chuck Norris